Opintopsykologi kierrättää: Kirjoittaminen matkana mieleen

Mielemme käsittelee tuhansia ajatuksia vuorokauden aikana, mutta vain jäävuoren huippu näistä saavuttaa tietoisuuden tason. Psykoanalyytikko Christopher Bollas (1987) viittaa tähän ilmiöön termillä ”ajattelematon mutta tiedetty” (”unthought known”). Se on jotain piilevää tietämistä, joka valkenee tai muuttuu todeksi, vasta kun se pääsee tietoisuuden piiriin, jolloin omaan ajatuskuplaan saattaa muodostua: ”Näinhän se tietysti on, miten en ole tätä aikaisemmin ajatellut”. Asian kuuleminen toisen suusta voi myös aikaansaada tällaisen valaistumisen tai Heureka-hetken.

Jo Freud puhui tiedostamattoman tuomisesta tietoisuuden piiriin ja sama perusidea on mukana kaikenlaisessa itseymmärryksen lisäämisessä, ilmiöiden nimeämisissä ja ristiriitaisten vaikuttimien tunnistamisessa. Kirjoittaminen tai jokin muu luovan ilmaisun keino voi olla tässä korvaamattoman tärkeä metodi. Kirjoittaminen ei ole vain ajatusten tallentamista, vaan myös vanhojen uskomusten haastamista sekä uusien ajatusten löytämistä, tutkimusmatkailua omaan mieleen. Se voi tosin vaatia itsekritiikin ohitusleikkausta, estotonta improvisointia ja kirjoittamista itselle.        

Tutustuin juristi ja luovan kirjoittamisen opettaja Marita Tervanaisen ajatuksiin vuosia sitten koulutuksessa. Innostuin erityisesti hänen stepping stones -menetelmästään, jossa kirjoittaja kerää pieniä havaintoja, muutoksia ja vivahteita jalansijoiksi, joiden avulla voi edetä kohti jotain sellaista, mitä ei vielä osaa tunnistaa. Tämä on lähellä ajatusta tunteista tienviittoina, jotka voivat ohjata eteenpäin. Tai Kalevalan lintuja, jotka saattoivat opastaa matkustajaa – tai hyökätä kimppuun. Reitti ei välttämättä johda mihinkään, mutta sitä ei voi kesken tietää.  

Luovuuden reunaehdot

Vuonna 1968 tohtorit George Land ja Beth Jarman saivat NASA:lta toimeksiannon kehittää luovuutta mittavan testin, jossa yhteen ongelmaan piti keksiä mahdollisimman monia ratkaisuja. Osoittautui, että tällainen uusien yhteyksien keksiminen – divergentti ajattelu – on 4-5-vuotialla lähes järjestäen neron tasolla, kun taas samalle tasolle ylsi vain muutama prosentti yli 25-vuotiaista. Tämä psykologian klassikko on jäänyt vaille tieteellistä vertaisarviointia, mutta sen pääsanoma vanhempien, koulun, yhteiskunnan ja lopulta ihmisen itsensä vaikutuksesta on selvä. Sosialisaation hinta on kova. Mielemme kehittyy – mutta myös kangistuu. Sitä suuremmalla syyllä luovan ja terapeuttisen kirjoittamisen elvyttäminen on ensisijaisen tärkeää. Siihen tarvitaan kuitenkin kolmea periaatetta:  

1 Turvallisuus

Anna itsellesi lupa kirjoittaa maailman pahinta roskaa, kuuluu luovan kirjoittamisen gurun Natalie Goldbergin (1986) sotahuuto. Anna kynän liikkua tai sormien soittaa ”näppistä” – äläkä päästä ajatusta ulkopuolisen katseesta hiipimään mieleen. Murehtiminen on luovuuden väärinkäyttöä. Tärkeintä on saada jotain aikaan. Kaikesta ei tarvitse jatkaa, saatikka näyttää muille. Älä koe itseäsi uhatuksi. Miellä pikemminkin orastava ounastelu uhan alla olevaksi. Kirjoitettuna ajatus on turvassa ja tallessa. Samalla kaistaa vapautuu mielessäsi.

2 Virta

Tavoittele uneen vaipuvan mielenmaisemaa, jossa assosiaatiot kimpoilevat estoitta ja avaavat uusia maailmoja. Elokuvaohjaaja Quentin Tarantinon ajoittain surrealistisissa elokuvissa katsoja pysyy penkin reunalla osin siksi, ettei hän voi koskaan tietää, mikä on tärkeää ja mikä ei. Usein nimittäin jokin jonninjoutavalta vaikuttava yksityiskohta osoittautuukin käänteentekeväksi – ja päinvastoin. Psykoterapeutit käyttävät mielellään asiakkaiden ilmauksia ikään kuin avoimina kysymyksinä, jotta asiakkaan assosiatiivinen ajatusvirta voisi jatkua keskeytyksettä. Voit tehdä samoin itsellesi.     

3 Suunta

Uskalla lähestyä sitä, mikä tuntuu. Se voi esimerkiksi olla ratkaisematon pulma, vaikea kysymys tai monimerkityksellinen ilmiö. Voimme kirjoittaa siitä eri aistiemme kautta: mitä näemme, kuulemme, haistamme, maistamme ja tunnemme ihollamme. Nämä maailmat moninkertaistuvat, jos tilanteeseen lisätään toinen ihminen. Kirjailija Tom Wolfe tunnetaan kirurgin tarkasta tunnelmien, nyanssien ja vuorovaikutusasetelmien kuvaamisesta. Kirjoita siis ensin itsellesi. Editoi vasta myöhemmin toisille.

Elinikäinen vertauskuva omastatunnosta

Minulla on tästä omakohtainen muisto. Kävin pienenä poikana pyhäkoulussa. Sain kerran tehtäväksi piirtää vaakasuoralle paperille kolme vierekkäistä kuvaa omastatunnosta. Vasemmalle piti piirtää teräväreunainen neliö tai noppa. Se kuvasi puhdasta omaatuntoa. Logiikalla: kun ihminen valehtelee, hänen omatuntonsa vihlaisee kuin teräväkulmainen noppa, joka pyörähtää rinnassa. Keskelle piti piirtää kulunut noppa. Valehtelu oli pyöristänyt sen reunoja. Oikealle tuli pallo. Kun ihminen oli valehdellut tarpeeksi monta kertaa, kiintiönsä täyteen, omatunto oli tämän vertauksen mukaan kulunut sileäksi. Valehtelu ei enää aiheuttanut tunnontuskia, eikä ihminen enää erottanut valhetta totuudesta.

Muisto on säilynyt puoli vuosisataa. Siihen liittyy monia merkityksiä. Ennen kaikkea se on esimerkki asiasta, jonka olen tiennyt, mutta jonka olin vuosikymmeniksi unohtanut, kunnes se nousi mieleeni Marita Tervanaisen koulutuksessa, jossa myös jatkoin idean jalostamista ohjeiden mukaan. Olin päätynyt muiston äärelle vetäjän antamalla kirjoitusohjeella: ”Lapsena…”

Tämän jälkeen vuorossa oli silmukointi. Edellinen muisto kiteytyi muotoon: omatunto kuluu, kun valehtelee. Kiteytyksen sijasta valittavaksi voi nostaa myös yhden yksittäisen virkkeen muistosta. Tarkoituksena oli seuraavaksi esittää mahdollisimman monta kysymystä tästä valitusta virkkeestä. Älä ryhdy arvottamaan, vaan kokoa kaikki mahdolliset jatkokysymykset paperille tai näytölle. Kohdallani niitä kertyi paljon.

• ”Kuinka paljon se kuluu yhdellä valheella?”
• ”Kuluttaako suuri valhe enemmän kuin pieni?”
• ”Miksi omatunto kuluu?”
• ”Paraneeko se koskaan entiselleen?”
• ”Terävöittääkö totuuden puhuminen kuution kulmia?”
• ”Mitä maahan jää, kun omatunto kuluu?”

Tällainen kysymysten ketju voi avata kokonaan uusia suuntia. Mieli täyttyy helposti merkityksistä, jotka hetki aikaisemmin uinuivat jossain alapuolella. Tarkoituksena on jatkaa silmukointia valitsemalla esille nousseista kysymyksistä kiinnostavin tai merkityksellisin ja esittää siitä lisäkysymyksiä. Valitsin kysymyksen: ”Mitä maahan jää, kun omatunto kuluu?”

• ”Pala sielua?”
• ”Nuoruuden viattomuutta?”
• ”Jotakin ylimääräistä vai jotakin arvokkainta itsessä?”
• ”Voiko joku toinen liukastua siihen kuin banaaninkuoreen?”
• ”Imeytyykö se maahan?”
• ”Haihtuuko se ilmaan?”
• ”Vai voiko se lentää tuulen mukana?”
• ”Jos voi, niin minne?”

Tällaisessa työskentelyssä voi vaihdella myös lapsen ja aikuisen näkökulmat. Osittain monet kysymykset ovat todennäköisesti jääneet tiedetty-mutta-ei-ajateltu-tasolle pienenä, mutta nousevat tietoisuuden piiriin introspektiivisen kirjoittamisen avulla. Aikuisen näkökulmaan liittyy myös suuttumus turhan inhimillisen hävikin aiheuttamisesta, luterilaisen synnintunnon iskostamisesta elämälle vieraalla tavalla. Kaikki ihmiset valehtelevat. Perusteettomista syyllisyyden ja katumuksen tunteista kärsiminen vaikeuttaa usein rajojen pitämistä, mikä puolestaan voi altistaa ahdistukselle, uupumukselle ja masennukselle.

Jos haluat muuttaa maailmaa, muuta metaforaa

Nopan kuluminen palloksi valehtelun seurauksena on metafora, joka ei vain ole kuvaavinaan maailmaa, vaan myös aktiivisesti luo todellisuutta. Metafora muuttaa sitä, mitä näemme ja koemme (Lakoff & Johnson 1980). Psykologi Dan P. McAdams (1993) esittää, ettemme vain muista tapahtumia, vaan järjestämme niitä jatkuvasti tarinaksi siitä, mistä tulemme, keitä olemme ja minne olemme menossa. Tarinoiden kulmakivinä ovat metaforat, jotka määrittävät usein tapaa, jolla ymmärrämme itseämme. Jos ajattelee maailman olevan ”susien maailma”, voi maailma muuttua sellaiseksi – vain valikoivan tarkkaavuutemme johdosta.   

Metaforat imeytyvät ihoomme ja asettavat aurinkolasit silmillemme. ”Elämä taisteluna” saa meidät näkemään uhkakuvia, vihollisia, taisteluja sekä voittoja ja tappioita. Moni uupunut kokee olevansa rikkinäinen kone, tyhjentynyt bensatankki tai täyttynyt likasanko, vaikka ratkaisun avaimet voisivat olla aivan toisenlaisissa vertauksissa. Ehkä nyt olisi korkea aika aloittaa uusi luku ainutkertaisessa seikkailussa? Vaalia vanhoja yhteyksiä ja luoda uusia -ja muuttua maailman mukana. Kysyä itseltä, onko elämän käyttövoimana työntävät paineet vai vetävät kohteet.   

Kun metafora muuttuu, voivat myös kysymykset muuttua. Uusista kysymyksistä valikoituu uusi kantakysymys, jonka ympärille silmukoituu taas uusia kysymyksiä. Uusia havaintoja, pintaan kalastettuja metaforia, uusia kysymyksiä, mahdollisesti yllättäviä riitasointuja ja vaihtoehtoisia vertauksia. Yhtäkkiä kirjoittaminen on tuottanut jotain, mitä ei aikaisemmin ollut missään odottamassa.

Metafora nostaa joitain puolia ilmiöstä esille, samalla piilottaen toisia. Yksi metafora ei lähtökohtaisesti ole toista parempi, mutta erilaisissa tilanteissa, tarinaversioissa ja elämän ehtojen punnitsemisissa vaihtoehtoiset versiot voivat olla ratkaisevia juonenkäänteitä.   

Pyhäkoulun edesvastuuttomassa omatuntovertauksessa on kyse McAdamsin mukaan valon muuttumisesta pimeydeksi. Professori Gerald Zaltmanin (2008) metaforaluokitusten valossa omatunnon kulumisessa on kyse kuluvasta resurssista (resource). Toisenlaiset vertaukset olisivat olleet paljon rakentavampia ja myös realistisempia. Omatunto on elinikäinen matkakumppani (journey). Sisäinen ääni on myös vaakavertauksen toinen vaakakuppi monissa motiivikonfliktiasetelmissa (balance). Omatunto on myös muuri, joka pitää pahan poissa (container). ”Moraalisesta kompassista” puhuminen pitää sisällään ajatuksen kontrollista (control) – matkavertauksen ohella. Omatunto on myös aidon yhteyden mahdollistaja paitsi itseen myös toisiin (connection).   

Se, mikä lähtee sydämestä, voi löytää tiensä sydämeen. Siinä mielessä kirjoittaminen on myös rukoilemista.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.