Melkein kaikki ihmisten ongelmat ovat viime kädessä ihmissuhdeongelmia, ja usein opintopsykologin pakeille hakeutuvat Laurean opiskelijat haluavat puhua parisuhteen haasteista. Usein ristiriidat eivät lähde suurista asioista. Päinvastoin. Monesti kaikki voi lähteä sävyistä, katseista ja jälkikäteen kerrotuista versioista – valikoiva muisti on luojan lahja. Fokus voi myös helposti muuttua tapahtumista tarkoitukseen, vaikka juuri toisen vaikuttimista emme voi koskaan olla varmoja. Emmekä aina edes voi olla varmoja omista vaikuttimistamme. Mutta miksi ”pienet asiat” usein saavat aikaan suurimmat riidat?

Erilaiset näkemykset eivät riko parisuhdetta. Sen sijaan säröjä syntyy, jos oma kokemus menettää oikeutensa, ja mielen valtaa ajatus, ettei puoliso ole samalla puolella. Alkukantainen ystävä-vai-vihollinen-kysymys (Friend or Foe?) voi mennä luuytimiin asti, vaikka kyse olisi varsin proosallisesta asiasta. Pahimmillaan sävyt katoavat, ja puoliso nähdään yksipuolisemmin. Molemmat osapuolet tuovat omat henkilöhistoriansa parisuhteeseen, mukaan lukien omat lapsuuden perheensä ja varhaislapsuuden kokemuksensa. Näin ollen parisuhteissa on aina läsnä useampi perhe: se, josta tullaan; ja se, jota ollaan rakentamassa. Lisäksi kolmantena perheenä tulee puolison oma perhe. 

Usein ajatuksena ja perusolettamuksena on uuden perheen ensisijaisuus, mutta psykologisesti tämä ei kuitenkaan tapahdu aina kovinkaan helposti tai siististi, sillä uudet kokemukset muodostuvat vanhojen päälle. Varhaiset suhteet eivät ole vain muistoja tai mielikuvia, vaan sisäistettyjä tapoja tulkita, puolustaa ja asettua. Tämän johdosta asetelmissa, joissa oma puoliso kohtaa oman lapsuuden perheen jäseniä, kyse ei ole vain mahdollisesti erilaisista mielipiteistä. Liikkuviksi osiksi asettuu samalla identiteetti ja ”me”.  

”Minä saan sanoa – sinä et”

Ilmiön klassinen ilmenemismuoto on tällainen: ihminen voi arvostella omaa perhettään, mutta ei siedä samaa puolisoltaan. Tämä voi näyttäytyä toiselle ristiriitaisuutena, mutta ei ihmiselle itselleen. Omien perheenjäsenten arvostelu voi olla perheen tapaa, sisäpiirin puhetta ja keino päivittää yhteyttä. ”Ulkopuolisen”, vaikkakin oman puolison, suusta omaan perheeseen kohdistuva kritiikki voi tuntua loukkaavalta rajarikolta ja lojaalisuutta rikkovalta provosoinnilta. Alitajuiset puolustusmekanismit ovat usein tietoisen mielen edellä.         

Tapahtuma ja tulkinta

Usein riidat eivät koske tapahtumia, vaan niiden tulkintoja. Merkityksiä, joita liitetään tai ollaan liittämättä. Sama tapahtuma voi saada hyvinkin erilaiset tulkinnat. Yksi sanoo: ”Hän kysyi”. Toinen kokee toisin: ”Hän intti”. Samalla tavalla ”esittäminen” ja ”väittäminen” voi viitata validisti samaan repliikkiin. Yhden ”selkeästi vastaaminen” voi olla toisen ”töykeästi vastaamista”. ”Kauneus on katsojan silmässä, ja rakkaalla lapsella on monta nimeä.”

Kielitieteen professori George Lakoff (1987) on osoittanut, että sanat eivät vain kuvaa maailmaa, kieli myös rakentaa todellisuutta. Kieli kehystää. Esimerkki. ”Toteaminen” tai ”väittäminen” voivat viitata samaan tapahtumaan, mutta ne ohjaavat tulkintaa, kokemusta ja odotusarvoa täysin eri suuntiin. Näin ollen usein riidat eivät välttämättä koske tapahtunutta, vaan pikemminkin kisaa käydään kehyksistä ja raameista, joiden kautta tapahtunutta tarkastellaan. Huono vitsi vai julkinen nöyryytys?

Parisuhde voi kantaa tai romahtaa

Parisuhde ei ole vain kahden ihmisen välinen suhde. Kyse on myös tilasta, jossa voi kokeilla tulkintoja, erehtyä ja tulla nähdyksi ilman mitätöintiä. Parhaimmillaan parisuhde tilana sallii kaksi erilaista kokemusta, samanaikaisesti. Mutta suhde ja tila säröittyy, jos tulkintaerot muuttuvat uhkaaviksi. Tällaisissa tilanteissa fokus siirtyy tapahtumasta kädenväännöksi, kumman todellisuus on totta. Psykoanalyytikko Donald Winnicot (1971) kuvasti muutoksen mahdollistavaa tilaa termillä, ”transitional space”, joka voi muuttaa maailmaa ja itseä toiseksi versioksi. Kyse on yksilön potentiaalisesta, muutoksen mahdollistavasta henkisestä harjoittelualueesta – joka on myös jaettavissa läheisen toisen kanssa. Juuri tämä yhteinen potentiaalinen tila ja todellisuus katoaa, jos toinen heittäytyy tulkinnoissaan tyranniksi.   

Oikeus omaan kokemukseen ja tulkintaan on paljon vartijana. Sumuttaminen, saivartelu ja kiemurtelu voi olla kauaskantoista. Kannattaa poistaa varmistin vesipistoolista, kun vastapuoli alkaa viljelemään tällaisia repliikkejä: ”Ei noin tapahtunut; nyt kyllä liioittelet; ymmärsit väärin; olet aivan liian herkkä”. Tässä ei kiistellä tapahtuneesta, vaan oikeudesta kokemukseen. Havaitsemisen ja tulkinnan autonomia on yksilöllisyyden ydin. Tämän horjuttaminen nakertaa helposti luottamusta pahemman kerran. Jaettu todellisuus haihtuu ja yhteinen tila eriytyy.

Kaikki uusi asettuu vanhan päälle. Toistuvat kuviot aktivoituvat helposti odotuksissa siitä, mitä toinen ajattelee itsestä, olettamuksiin perustuvissa tulkinnoissa ja erilaisissa puolustusmekanismeissa. Syvyyspsykologisin käsittein voidaan puhua toistopakosta. Jonkinlaisesta deja vu -ilmiöstä, jossa uusi ja aikaisemmin koettu on samaan aikaan läsnä. Kun nyanssit ja sävyt katoavat, jää jäljelle mustavalkoinen lohkominen (splitting). Hyvä-paha-asetelma tuo mukanaan lähes automaattisesti projektiot ja projektiivisen identifikaation, jossa toiseen ”heijastetaan” sellaista, mitä ei haluta tai pystytä näkemään itsessä. ”Se on ite, joka sanoo”, kuuluu viisaus hiekkalaatikolta.     

Halveksunnasta ei ole paluuta

Kysyn usein asiakkailtani, onko heidän parisuhteessaan keskinäistä kunnioitusta. Varsinkin lapsiperhearjessa asiat menevät helposti melko mekaanisiksi, mutta jos molemmat arvostavat toinen toistensa panosta yhteisen hyvän eteen, on kaikki yleensä kunnossa. Keskinäisellä kunnioituksella on väliä myös siksi, että jos sitä ei ole, on seuraava pysäkki halveksunta. Ja se on usein päätepysäkki.

Parisuhteisiin erikoistunut psykologi John Gottman (1999) pitää juuri halveksuntaa kaikkein tuhoisimpana vuorovaikutuksen muotona parisuhteessa. Halveksunta ei ole erimielisyyttä; se ei ole vihanpitoa. Tämä hiljainen rajapyykki on usein non-verbaalinen sävy, johon voi olla vaikea toisen puuttua. Huokailut, sävyt ja silmien pyöritykset saavat toisen pienenemään ja hänen kokemuksensa samalla mitätöityvät.                 

Tällaiselle tasolle taantumista pitäisi luonnollisesti vastustaa heikoimpinakin hetkinä, mutta samalla tässä kaikessa on myös jokin kehityksellinen haaste tai aikuistumisen vaade. Liian usein vastakkainasettelun kohteeksi asettuu oma puoliso vastaan oma lapsuuden perhe. Haasteena on asioiden ja suhtautumistapojen automatisoituminen, jolloin omia lojaalisuusnäkökulmia on vaikea tunnistaa. Ymmärtää alitajuisia ”tehdasasetuksia” omista me-ne-jakolinjoista, jotka nousevat esille tiukoissa paikoissa. Samalla tavalla kasvun paikka on myös hyväksyä vastaavat jakolinjat omassa kumppanissa.

Tilanteet parisuhteissa sekä suhteet molempien sukuihin voivat olla monitahoiset. Yksi voi paeta omaa kamalaa perhemenneisyyttään, kun toinen äärimmäisyys voi olla hyvinkin kiinteä suku (kinship), jossa suvun jäsenten uudet kumppanit tulevat ikään kuin näytille, sitten ”koeajalle” ja lopulta jonkinlaisten siirtymäriittikelpoisuusrituaalien testattaviksi. Suvun matriarkka tai patriarkka voi näyttää puolison silmissä hauraalta, mutta puolisolle ja hänen suvulleen vaikutukset voivat tulla voimien päivistä ja elää edelleen vahvasti. Lisäksi ryhmäpaine voi olla kova, sillä sukulaiset ovat yleensä ensimmäiset aikuiset, joihin tutustumme oman ydinperheemme jälkeen.  

Psykoanalyytikko Ronald Fairbairnld (1952) osoitti, että läheiset ihmiset ovat meille paljon enemmän kuin muistoja tai mielikuvia. Tärkeät ja läheiset ihmiset ovat kuin eläviä hahmoja mielen nukketeatterissa. Tämän johdosta parisuhderiidoissa ei ole koskaan vain kahta ihmistä. Molemmat tuovat huoneeseen näkymättömiä hahmoja mielen nukketeatterista: usein äänekkäitä, vaativia, painostavia ja arvostelevia, mutta mukana voi myös olla kuiskaajia.  

Toisaalta pahimmillaan tärkeistä edesmenneistä ihmisistä jää jonkinlainen – idealisoitu tai demonisoitu – patsas tai ”toteemipaalu” mieleen kummittelemaan. Antiikin Roomassa yläluokka opetteli esi-isiään ja -äitejään satoja vuosia taaksepäin, ja näiden kauan sitten kuolleiden henkilöiden kohokuvia oli ovien päällä muistuttamassa ja velvoittamassa jälkipolvia. Marcus Junius Brutus, Julius Ceasarin murhan ”mastermind”, agitoitiin surmatyöhön vetoamalla hänen vuosisatojen takaiseen suurmiesesi-isäänsä ja tasavallan puolustajaan, jonka suopea suhtautuminen raamitettiin riippuvaksi itsevaltiaan murhan toteuttamisesta (Goldsworthy 2006).

Myös ydinperheessä voi olla hyvinkin erilaisia painotuksia. Parhaimmillaan vauva tai lapsi muodostaa itseään vahvistavan kolmion, jossa isä ja äiti lähentyvät, ja vauva on kaiken etusijalla. Monenlaisia variaatioita riittää. Lukemattomissa liitoissa ollaan yhdessä lasten takia tai ainakin siedetään enemmän lasten vuoksi – mutta tämä ei ole itsestään selvää. Michel Houellebecqin kirjoissa vanhemmat ovat erottamattomia, kun taas lapsi on jollakin tavalla ylimääräinen riesa, jonka omilleen muuttoa odotetaan hartaasti. Sen sijaan Mika Waltarin kirjoissa toistuu asetelma: rakastavat vanhemmat ja katalat naiset.

Uusioperheiden kohdalla kaikki monimutkaistuu entisestään. On ex-puolisot sekä yhteiset ja ei-yhteiset lapset – ja erilaiset kasvatuskäsitykset. ”Hän on silti lasteni äiti/isä”, roikkuu koko ajan uuden suhteen yllä. Lojaalisuudet mutkistuvat entisestään, kun paikkoja sisä- ja ulkokehillä on rajatusti ja ehkä myös tapauskohtaisesti.

Kaksinkertainen vääryys

Asioiden näkeminen eri tavoilla ei yleensä hajota parisuhteita. Lopun alku lähtee usein asetelmasta, jossa eri näkemykset eivät mahdu enää samaan tilaan, ja samalla toisen kokemus menettää oikeutuksensa. Itse tapahtuma voi olla toisarvoinen, kun taas tärkeimmäksi seikaksi nousee, olitko puolellani vai et? Amerikkalaisessa kulttuurissa puhutaan usein samassa poterossa tai taisteluhaudassa (foxhole) olemisesta, mikä viittaa samaan ilmiöön, panosten kovuuteen, 100 %:n luottoon tai ”graaviin” asetelmaan.              

Konkreettisesti toinen puoliso voi kokea, että häntä on kohdeltu vähättelevästi tai epäoikeudenmukaisesti kumppanin perheenjäsenen toimesta. Ilmiöön liittyy ainakin kaksi tasoa: mitä joku sanoi tai teki edustaa ulkoista tasoa, kun taas sisäinen kokemus tarkoittaa, miltä se tuntui tai mitä se merkitsi. Tämä jälkimmäinen puoli vaatii usein tunnistusta ja tunnustusta. Muuten ollaan helposti tilanteessa, jossa ei enää olla samassa poterossa, veneessä tai edes samalla planeetalla. Samalla suhteen toinen osapuoli voi kokea tasapainottelevansa aidan päällä tai yrittävänsä laittaa kirkkoa keskelle kylää. Tällaisissa asetelmissa on kuitenkin paljon pelissä. Pahimmillaan kaksinkertainen vääryys yhdistää kokemuksen, jossa on tullut huonosti kohdelluksi – ja tämän jälkeen kokemus on kielletty. Ajatuskuplassa: ”Minua ei vain loukattu; minua ei myöskään uskottu”. Tämä jälkimmäinen osa jää helposti resonoimaan suhteeseen… Eikä se vanhene kuin viini.  

Psykoterapeutti Nedra Glover Tawwab (2022) esittää rajojen pitämisen olevan sangen hankalaa läheisille, erityisesti omille lapsuuden perheen jäsenille. Vaativat ja syyllistävät vanhemmat, rasittava sisarus tai ikääntyvä vanhempi reistailevan terveytensä kanssa – kaikki tämä luo lojaalisuuden painetta ja samalla hämärtää rajoja. Usein oma puoliso voi nähdä asiat selkeämmin, mutta tämä voi helposti avata uusia matopurkkeja. Käytännön kysymykset ja juoksuhautojen jakolinjat sekoittuvat. Rajojen asettaminen omille vanhemmille, sisaruksille tai lapsille voi tuntua pettämiseltä, syyllisyydeltä tai minuuden särönä. Pienikin puuttuminen kumppanin taholta voi rikkoa sanattoman sopimuksen: ”Näpit irti perheestäni”. Puuttuminen voi tuntua hyökkäykseltä, vastaan asettumiselta tai ylimielisyydeltä. Mutta toisaalta puuttumattomuus voi myös tuntua, että jää yksin asioidensa kanssa. Toisaalta monilla on kokemuksia, että juuri puolisoiden asettama paine saa helposti aikaan perinnönjakoriitoja.     

Kasvatuksen määrittelyvalta

Lasten ja isovanhempien mukana tulevat monet alitajuiset olettamukset. Kenellä on valta määritellä, mitä hyvä vanhemmuus tarkoittaa? Ja miten se milloinkin ilmenee? Isovanhemmilla on toki kokemusta, mutta vanhemmat elävät kaikkea todeksi arjessa. Suvun traditiot ja kulttuurierot vaikuttavat usein voimakkaasti myös. Jotkut vanhemmuuden ja elämän opit ovat ikivihreitä, mutta tapauskohtaisuus vaikuttaa myös paljon – eikä mennyt maailma vastaa ainakaan kaikilta osin nykyistä. Tämän johdosta vanhempien kommentit voivat tuntua helposti poutasään pilotin puheelta. Jännitteitä syntyy helposti rajojen asettamisessa, auktoriteetissa ja keskinäisessä kunnioituksessa.

Loukkaavinta ei välttämättä ole sanottu, vaan se, miten joku mahdollisesti ajattelee. Seksuaalivähemmistöön kuuluvien amerikkalaisten keskuudessa tämän ilmiön vangitsee ajattelemattomien heteroiden heistä monesti käyttämä ilmaus: ”You people”. Tämä pitää implisiittisesti sisällään ajatuksen eri kategorioista, samalla jatkumolla olemisen sijaan. Ilmaus ei ole törkeä, mutta se paljastaa esittäjästään tavan ajatella, joka on loukkaava, vastakkain asettuva ja surullisuutta aikaansaava.

Kehityspsykologian kirjallisuudessa on puhuttu vuosikymmeniä ”riittävän hyvästä vanhemmuudesta” (”good enough parent”), mikä on vastapainoa syyllistäville sävyille ja jatkuvalle epäonnistumisten osoittamiselle. Ehkäpä samalla tavalla käyttöön pitäisi ottaa ”riittävän hyvänä kumppanina oleminen”. Ihminen on erehtyväinen, mutta samalla on kohtuullista odottaa, että jokainen pohtisi ainakin joskus omia lojaalisuuden rintamalinjojaan ja kumppanin tulkintaoikeuden vaalimista. Sävyillä on väliä. Kieli on mieli.     

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet

• Fairbairn, W.R.D. 1952. Psychoanalytic Studies of the Personality. Routledge & Kegan Paul.
• Goldsworthy, A. 2006. Ceasar: Life of a Colossus. Yale University Press.  
• Gottman, J. 1999. The Seven Principles for Making Marriage Work. Crown Publishers.
• Lakoff, G. 1987. Women, Fire and Dangerous Things. The University of Chicago.
• Tawwab, N. G. 2022. Vedä rajat – Ja ota oma elämä haltuusi. Gummerus.
• Winnicot, D. 1971. Playing and Reality. Tavistock Publications.