Opintopsykologi kierrättää: Trauma voi sekoittaa kielen ja kokemuksen

Trauma ei riko vain turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta. Se voi sekoittaa myös kielen, jolla ihminen yrittää ymmärtää itseään ja tapahtunutta. Ei ole harvinaista, että vastaanotolle hakeutunut Laurean opiskelija puhuu kamalista tapahtuneista asioista neutraaliin tai ehkäpä jopa vähättelevään sävyyn. Pahimmillaan sanat voivat etäännyttää kokemuksesta tai ryhtyä luomaan tai ”raamittamaan” todellisuutta toiseksi. Parhaimmillaan kieli voi luoda suunnatonta helpotusta itselle sekä ymmärryksen siltaa toisiin. Kieli voi vangita traumatisoituneen sisäänsä – tai vapauttaa kahleista. Mutta miten kieli voi kääntyä kokemuksen kieltäjäksi tai tapahtuneen takaajaksi? Entä miten kieli yhdistetään kehollisiin kokemuksiin, jotta elämä aukeaisi uudemman kerran? Näistä nyt.

Kuva: Magnific

Kieli sumuttaa traumatisoituneen mieltä

Edesmennyt koomikko George Carlin (1990) kiinnitti huomiota kieleen todellisuuden rakentajana. Esimerkiksi hän nosti, sodan kauhujen keskeltä, hermoston ylikuormitustilan ja siitä seuraavan lamaannuksen. Ensimmäisen maailmansodan aikana termi oli sotapsykoosi (”shell shock”), joka kuvasi varsin elävästi äärimmilleen viedyn hermoston ”lakkoa” ja kuoreen käpertymistä. Toisessa maailmansodassa samaa ilmiötä ryhdyttiin kuvaamaan laimeammalla ja henkisesti hygieenisemmällä termillä, taisteluväsymys (”battle fatigue”). Rinnastus väsymykseen, joka sattuu vain tapahtumaan taistelukentällä. Korean sodassa 1950 mainosmiesten mielikuvien manipulointi oli päässyt jo täyteen vauhtiin. Operaatioväsymys (”operational exhaustion”) toi koomikko Carlinin mieleen auton moottorivian, kun taas inhimillinen kokemus oli taitavasti etäännytetty. Vietnamin sodan aikana tavuja ja hygieniaa vain lisättiin: traumaperäinen stressisyndrooma (PTSD, ”post-traumatic stress syndrome”) pitää sisällään ajallisen siirtymän ohi välittömän ja akuutin mielenmaiseman – samalla kun inhimillinen kärsimys on lähes kokonaan häivytetty. Tämäkin on viety pidemmälle: C-PTSD viittaa kompleksiin traumaperäiseen stressisyndroomaan, joka ei edellytä yhtä traumaattista tapahtumaa, vaan voi muodostua esimerkiksi kroonistuneen kurjassa kasvuympäristössä.

Kieli luo todellisuutta, kielitieteen professori George Lakoff (1980) esittää. Äärimmilleen vietynä, sotakontekstissa, orwellilaisuuden mestarinäyte lienee ystävällinen tulitus (”friendly fire”), jossa sotilas ampuu väärinkäsityksen johdosta aseveljeään. Myös traumojen kohdalla puhutaan usein harhaanjohtavilla kielikuvilla. Yli pääseminen tai toipuminen pitävät sisällään – tahtomattaan – ajatuksen esteen ylittämisestä ja kokemuksen mitätöitymisestä, kun taas toipumiseen on sisäänrakennettuna vienosti entisekseen toipuminen tai eheytyminen.

Oikeudessa vastapuoli todennäköisesti tahallaan raamittaa tapahtuneen kokemusta kieltävällä tavalla. Asioita yritetään usein kääntää päälaelleen, ja syyllistää uhria (blaming the victim). Pahimpia voivat olla tuomarin mahdolliset perustelut tai tuomioiden ”paljousalennukset”, jotka voivat sumuttaa uhria satuttavasti. Joskus oikeuden lähtökohtainen vaakakuppivertaus ja molempien osapuolien kuuleminen voivat satuttaa. Tämä on luonnollisesti välttämätöntä oikeudenmukaisuuden toteutumisen kannalta, mutta tällainen kahden punnuksen alkuasetelma asettuu usein traumatisoituneen mielessä jonkinlaiseksi kirkko-keskelle-kylää-odotusarvoksi.

Samaa kohtelua on odotettavissa myös vakuutusyhtiöltä. Samalla kun tapahtunutta yritetään eri tahojen toimesta vesittää, vääristellä ja kääntää usein uhrin syyksi, unohtuu yksi keskeinen traumaan liittyvä näkökulma. Kyse ei ole vain pahasta, joka tapahtui, vaan samalla myös hyvästä, joka tapahtuman myötä jää toteutumatta. Esimerkiksi yhteiselo läheisen edesmenneen kanssa tai vauriottomana versiona elämän matkaaminen. Trauman jälkeen ihminen ei etsi vain turvaa, vaan versiota itsestään, jonka tunsi olevansa ennen tapahtunutta. Silti kaivattu minä-toisen-kanssa-versio voi olla mahdollinen vain mielessä ja muistoissa. Lisäksi aika kulkee vain yhteen suuntaan.

Radikaali rehellisyys (radical honesty, Blanton 1994) voi osaltaan auttaa. Siinä ihmisten loputon valehtelu, vääristely ja asioiden selittely usein itsen kannalta parhaiten päin nähdään monien ongelmien juurisyynä. Ihminen kun ei usein itsekään tiedä, miksi toimii, kuten toimii – eikä usein sen vuoksi edes lähtökohtaisesti pysty kertomaan vaikuttimistaan rehellisesti toiselle. Trauman kohdalla suora puhe ja tinkimättömän totuuden kuvaaminen ovat avainasemassa. Totuus vapauttaa.

Suhde toisiin ihmisiin traumassa

Trauma voi olla kollektiivinen tai omakohtainen kokemus, mutta yksilön ja muiden välinen suhde muodostuu monitahoiseksi yksilön traumakokemuksen seurauksena. Moni asiakas on kertonut kamalista asioista allekirjoittaneelle ensimmäistä kertaa. Asioiden pitäminen sisällään ei ole ollut vain luottamuksellisten suhteiden puutteesta kiinni. Usein taustalla on epämääräinen käsitys, usko tai toive, että tapahtuneet eivät olisi sittenkään totta, jos niistä ei kerro. Näin tapahtunutta voi ”myydä” itselleen kuvitelmana, ei todellisena tapahtumana. Juuri tällainen jumissa oleminen ylläpitää dissosiaation tilaa.

Toinen ihminen on usein avainasemassa todellisuuskokemuksessa. Jakaminen helpottaa, mutta niin myös vastakaiku. Usein asiakkaat kertovat jollakin tasolla tietävänsä, mutta vasta kun kuulee toisen suusta jotain, uskoo sen todeksi. Monet terapeuttiset kirjoittamistehtävät puhuttelevat aivan toisella tavalla, jos itse kirjoittaa, mutta joku toinen, itselle tärkeä ihminen lukee tekstin ääneen. Moni traumatisoitunut kertoo, ettei saa itse yhteyttä itseensä tai tapahtuneeseen, mutta jonkin heijastuspinnan kautta kaikki tulee ulos. Ihminen saattaa puhua kamalista kokemuksistaan ikään kuin ulkopuolisena, mutta romahtaa totaalisesti, jos näkee vaikkapa jonkun lyövän koiraa.

Sama yhteys, joka voi rakentaa meidät, voi myös vääristyä traumaattisen tilanteen myötä. Tukeudumme hädän hetkellä herkästi toisiin. Olemme trauman aiheuttaman dissosiaation myötä herkempiä uskottelulle ja suggestiolle. Ryhmä voi ottaa kokemuksen kannettavakseen, jolloin yksilölle voi jäädä myötäilijän osa. Näin trauma voi paitsi rikkoa yhteyden myös tehdä meistä riippuvaisia siitä.

28.9.1994 matkustajalaiva MS Estonia upposi, ja 852 ihmistä sai surmansa. Tämä käsittämättömän järkyttävä tapahtuma nosti esille debriefing -menetelmän (Critical Incident Stress Debriefing), jolla kokemusta pyrittiin purkamaan, luomaan yhteistä kokemusta ja palauttamaan hallinnan tunnetta. Psykologi Salli Saari (2000) profiloitui menetelmän myötä ja kiinnostus mullistavaa lähestymistapaa kohtaan nousi kansainväliseksi. Vaikuttavuuden osoittaminen tieteellisillä forumeilla osoittautui myöhemmin kuitenkin hankalaksi, vilpittömistä auttamispyrkimyksistä huolimatta. Itse asiassa jonkin verran näyttöä alkoi kertymään jopa päinvastaiseen suuntaan (McNally 2003).

Näytön osoittaminen voi olla lähtökohtaisesti varsin hankalaa ja monitahoista tutkimusaiheen ympärillä, joka on luonteeltaan äärettömän voimakas, samalla kun jokainen katastrofi on ainutkertainen ja ne koetaan yksilöllisesti. Näin ollen yhdelle viivalle asettaminen ei ole lainkaan ongelmatonta. Joka tapauksessa yksittäinen ja pakollinen debriefing -sessio ei vähentänyt traumaperäisen stressisyndrooman (PTSD) oireita (Rose, Bisson, Churchill & Wessely 2002). Interventioilla on varmasti tarkoitettu pelkästään hyvää, ja vaikuttaa kohtuulliselta, että ihmiset eivät ole joutuneet olemaan yksin kokemustensa kanssa. Tämä on ollut monelle todennäköisesti jo itsessään äärettömän tärkeää. Pakollisuus ja tahaton yhdenmukaisuuden paine on toinen asia.

Silti on vaikeaa olla pohtimatta, mikä sija ryhmäpaineella on voinut olla ihmisille, jotka ovat mahdollisesti edelleen shokkitilassa. Onko mahdollista, että yhteys ja kollektiivi ovat ajaneet jokaisen oman kokemuksen ja totuuden edelle. Tällainen implisiittinen konsensuspakko voi syntyä ryhmäpaineen ohella myös tunnetartunnasta, jolloin toisten tunteet alkavat muokata omia kokemuksia. Lisäksi suggestio – vaikka tahatonkin – voi muokata shokissa tai dissosiaatiossa olevan mieltä väärään suuntaan: muistojen palaamisen sijasta uusia muistoja voi muodostua.

Kokemusten majakat

Trauma on käänteisesti samaa kuin keinotekoisen huippukokemuksen kanssa eläminen. Traumatisoitunut saattaa verrata kaikkea kokemuksista kamalimpaan, kun taas jollain päihteellä päänsä sekoittanut saattaa verrata kaikkea ensimmäiseen keinotekoiseen euforiakokemukseensa. Molemmilla elämä voi jäädä kokemuksellisesti kakkoseksi. Sekä trauma että euforia voivat jättää jälkeensä saman ongelman: mikään ei tunnu enää riittävältä, kun mieli on kerran oppinut mittaamaan elämää ääripään kautta. Elämä voi typistyä kokemukselliseksi miinuslaskuksi, jossa kaikki on vajaata.

Äärikokemukset voivat myös sabotoida yhteyksiä toisiin. Trauma tuntuu usein jakamattomalta. Siksi erilaiset tukiryhmät, joiden osallistujilla on samankaltaisia kokemuksia yhdistävänä nimittäjänä, voivat olla kultaakin arvokkaampia. En ole yksin, muutkin ovat kokeneet samaa. Vastaavasti, päihteillä päänsä sekoittanut voi tapahtumahetkellä kokea (kemiallista) yhteenkuuluvuutta, mutta se on väliaikaista. Huumemaailmoissa ei ole hyveellisyyttä, ja aineita vaarallisempaa voi olla loputtomaan, laskelmoivaan hyväksikäyttöön perustuva päihdekulttuuri. Tyhjän tyydytyskokemuksen jälkeen ihminen jää yksin. Lisäksi mahdollinen valaistumiskokemus jää yleensä hetkelliseksi. Carl Jung (2009) varoitti olemaan varovainen viisauden kanssa, jota et ole ansainnut. Viime aikoina on tosin ryhdytty tutkimaan psykedeelien terapeuttisia vaikutuksia, mutta työ on kaiketi vielä alussa ja tällaisissa asetelmissa lähtökohtana on turvallinen ja kontrolloitu koeympäristö – ei viime kädessä tuntemattoman aineen käyttö jossain arveluttavassa seurassa.

Joskus äärikokemus voi myös olla lääkitsevä episodi ja käänteentekevä kokemus (transformative object, Bollas 1989), mutta kriteerinä on usein jonkinlainen kokemuksen käsittely jälkikäteen symbolisella tasolla. Mitä se merkitsi? Urheilun, taiteen ja luontokokemuksen kautta ihminen voi saada uutta suuntaa. Joskus äärikokemus voi auttaa ohittamaan omia puolustusmekanismeja ja avata tilaa jollekin autenttiselle. Monet juoksijat puhuvat esimerkiksi juoksemisen euforiasta (”runners high”), mutta tässä on kyse ansaitusta kokemuksesta, joka tuottaa mieleen päivitettyä sisältöä, mutta ei asetu poikkeuksellisuudessaan koko jatkoelämän mittatikuksi.

Mieli yhdessä todellisuudessa, hermosto toisessa

Elämme kielen varassa. Tämän johdosta traumakokemuksen jälkeen tulee pitää tinkimättömästi kiinni omasta totuudesta, ainakin itselle. Älä hyväksy toisten vesitettyjä versioita. Kieli ei vain kuvaa todellisuutta, vaan myös luo sitä. Kirjoittaminen auttaa aina. Tämän lisäksi lukemattomat ihmiset ovat saaneet traumaoireet parhaiten haltuun kehollisilla menetelmillä. Esimerkiksi oman kehon ravistelu voi auttaa. Toimi hetken kuin märkä koira. Mikä tahansa toimii; kokeilu kannattaa.

Traumatyöskentelyssä on kolme avainvaadetta. Turvallisuuden kokemus säätelee, uskaltaako aihetta ylipäätänsä lähestyä vai vetääkö välttäminen voiton. Sietokyky määrittelee, kestääkö kohdata eteen tulevan. Kehollisuus voi toimia portinvartijana, saako yhteyttä kokemuksellisuuteen lainkaan. Jos yksikin näistä kolmesta puuttuu, palataan helposti vanhaan.

Vuonna 1930 Albert Einstein kirjoitti pojalleen Eduardille: elämä on kuin pyörällä ajamista ja tasapaino säilyy vain jatkuvassa liikkeessä. Lieneekö sattumaa, mutta moni väkivaltaa kokenut ihminen on löytänyt apua maastopyöräilystä. Siinä on sopivasti vaaraa – jos malttaa pitää vauhdin kohtuullisena. Samalla on pakko olla läsnä hetkessä, jokaisessa juuressa ja kivessä. Ei mennyttä, eikä tulevaa. Jotkut kertovat menevänsä zen-tiloihin. Tämä on kehollisuutta parhaimmillaan. Mieli voi temppuilla, mutta hermosto voi löytää rytmin, johon kiinnittyä. Myös elämä on matka, omanlainen maastopolku. Tie vie. Maisema vaihtuu. Ja samalla muuttuu myös itse.

Tämä artikkeli on osa Opintopsykologi kierrättää –juttusarjaa, jossa opintopsykologi Manne Pyykkö kirjoittaa asiakastyössä esille nousseista teemoista. Ajatuksella, että yksilötapaamisissa toistuneet teemat voivat puhutella laurealaisia laajemminkin.

Lähteet

Blanton. B. 1994. Radical Honesty: How to Transform Your Life by Telling the Truth.
Bollas. C. 1987. The Shadow of the Object.
Bollas. C. 1989. Forces of Destiny.
Carlin. G. 1990. Parental Advisory: Explicit Lyrics.
Jung. C. G. 2009. The Red Book: Liber Novus. W. W. Norton.
Lakoff. G. & Johnson. M. 1980. Metaphors We Live By.
McNally. R. J. 2003. Remembering Trauma.
Saari. S. 2000. Kuin salama kirkkaalta taivaalta: Kriisit ja niistä selviytyminen.
Rose. S. Bisson, J. Churchill. R. & Wessely. S. 2002. Psychological debriefing for preventing post traumatic stress disorder (PTSD). Cochrane Review.
Winnicott. D. W. 1960. The Theory of the Parent-Infant Relationship.
Winnicott. D. W. 1965. The Maturational Processes and the Facilitating Environment.